Olen ollut julkisen sairaanhoidon suurkuluttaja muutaman kuukauden. Kaksi sairaalaa olen käynyt, osastoja ehkä viisi yhteensä. Lisäksi olen tehnyt itseäni tunnetuksi parin terveyskeskuksen vastaanotoilla. Mitä luulin näkeväni ja mitä olen oikeasti nähnyt?

Luulin näkeväni mummoja märissä vaipoissa. Luulin näkeväni kiukkuisia hoitajia ja ylimielisiä lääkäreitä. Luulin ja luulin…

Oikeasti olen tavannut ystävällisiä, joskus jopa sydämellisiä ihmisiä. Kykyni ei riitä arvioimaan heidän ammattitaitoaan, mutta en olisi hämmästynyt jos joku sanoisi sen edustavan maailman huippua. Minulta on vähän joka käänteessä kysytty mielipidettä. Sädetetäänkö vai annetaanko puukkoa, haluanko avoleikkaukseen vai robottiavusteiseen, haluanko jäädä vai pärjäänkö kotona, kahvia vai teetä?

Olen nähnyt tehokkaasti organisoidun sairaanhoitojärjestelmän, ammattitaitoisen ja osaavan henkilökunnan, ja huippuluokkaa olevan kaluston. Lisäksi minua on kohdeltu kuin ihmistä kaikkine pikku oikkuineni. On ymmärretty, että terve ruumis tarvitsee tyynykseen terveen sielun.

En ota kantaa henkilöstön sisäisiin asioihin, jaksamiseen, palkkoihin, työoloihin jne. Otan kantaa vain siihen, miltä se näyttää ja tuntuu ulospäin. Olen kysynyt itseltäni, missä päin maailmaa olisin saanut paremman hoidon julkisin varoin ylläpidettävältä järjestelmältä?  Missä päin maailmaa olisin tavannut sydämellisempiä ammattilaisia kuin ne jotka ovat kohdalleni sattuneet?

Se, että minut kotiutettiin nopeasti, opetettiin pistämään itseäni ja annettiin ohjeet muuhun kotihoitoon, on vastuun jakamista. Lopullinen vastuu omasta toipumisestani on minulla itselläni, ei järjestelmällä. Kollektiivinen kiitos tuntuu vähän tyhjältä, mutta kun en muuta keksi, niin tässä se tulee: KIITOS!