Olen ollut melko varma siitä, että osaan sanoa asiat paremmin kuin muut. Olen ollut väärässä. Matti Laine osaa paremmin. Kirjassa "Merkitty mies" on seuraava teksti. En oleta, että kenenkään muun iho nousee kananlihalle, mutta minun nousi. Minulle se riittää:

Tuhka tekee meistä samanlaisia.

Sillä hetkellä hän ymmärsi lauseen todellisen merkityksen. Se tarkoitti ihmisen iankaikkista, täydellistä ja rikkumatonta yksinäisyyttä. Osana perhettä, osana joukkuetta, osana maailmaa - ihminen oli silti viime kädessä kohtaloineen, valintoineen ja vastuineen aina yksin.

Yksin kuoleman äärellä.

'Tuhka, ja vain tuhka, tekee meistä samanlaisia.

Luulin näkeväni mummoja märissä vaipoissa. Luulin näkeväni kiukkuisia hoitajia ja ylimielisiä lääkäreitä. Luulin ja luulin…

Oikeasti olen tavannut ystävällisiä, joskus jopa sydämellisiä ihmisiä. Kykyni ei riitä arvioimaan heidän ammattitaitoaan, mutta en olisi hämmästynyt jos joku sanoisi sen edustavan maailman huippua. Minulta on vähän joka käänteessä kysytty mielipidettä. Sädetetäänkö vai annetaanko puukkoa, haluanko avoleikkaukseen vai robottiavusteiseen, haluanko jäädä vai pärjäänkö kotona, kahvia vai teetä?

Olen nähnyt tehokkaasti organisoidun sairaanhoitojärjestelmän, ammattitaitoisen ja osaavan henkilökunnan, ja huippuluokkaa olevan kaluston. Lisäksi minua on kohdeltu kuin ihmistä kaikkine pikku oikkuineni. On ymmärretty, että terve ruumis tarvitsee tyynykseen terveen sielun.

En ota kantaa henkilöstön sisäisiin asioihin, jaksamiseen, palkkoihin, työoloihin jne. Otan kantaa vain siihen, miltä se näyttää ja tuntuu ulospäin. Olen kysynyt itseltäni, missä päin maailmaa olisin saanut paremman hoidon julkisin varoin ylläpidettävältä järjestelmältä?  Missä päin maailmaa olisin tavannut sydämellisempiä ammattilaisia kuin ne jotka ovat kohdalleni sattuneet?

Se, että minut kotiutettiin nopeasti, opetettiin pistämään itseäni ja annettiin ohjeet muuhun kotihoitoon, on vastuun jakamista. Lopullinen vastuu omasta toipumisestani on minulla itselläni, ei järjestelmällä. Kollektiivinen kiitos tuntuu vähän tyhjältä, mutta kun en muuta keksi, niin tässä se tulee: KIITOS!

Maailma kääntyi ylösalas! Vasen koipi ei kantanut yhtään. Pelästyin niin paljon, että meinasi mennä jännäkakka housuun. Onneksi on vaipat. Mietin ambulanssin soittamista, mutta kun jalka alkoi hiljalleen ottamaan alle, niin kinkkasin petiin. Täällä ollaan nyt. Tunnen kihelmöintinä jalassa, kun sydän työntää verta reiden sisällä. Laitoin itseni erityistarkkailuun. Lääkkeeksi määräsin yhden oluen.

Mutta nyt se on loppu. Kantasoluni on tuomittu käyttökelvottomiksi. Hyväksyn kohtaloni, mutta kummastelen kovasti, että kuka on vuotanut. Julian Assangea epäilisin ensimmäisenä, mutta hänellä taitaa olla muita kiireitä. Joku lähipiiristäni on varmaankin soittanut,  ja kannellut, että nyt se romahti. Tottahan se on. Vuoden aikana kuntoni on mennyt takapakkia sellaista vauhtia, että heikompaa hirvittää. Vuosi sitten juoksin vielä yhtä soittoa 75 kilometriä, mutta tänä vuonna en ole saanut edes maratonilla itseäni oikein kunnolla käyntiin. Nuorempana juoksin Cooperin testin 150m vaille neljä tonnia ja nyt puskee hikeä jo kolmen tonnin ylitys. Ei ole tuulesta temmattu se Punaisen Ristin oletus, että tämmöisen kehäraakin sydän- ja verisuontaudin riski kasvaa sellaisiin sfääreihin, että parempi on kun pannaan koko jätkä poistoihin inventaariossa.

Kaikille itseäni nuoremmille lähetän terveisiä tupakkihuoneisiin ja anniskelutiloihin, että nyt olis paikka auki. Korvaus ei ole kummoinen, mutta ei siinä hommassa tarvitse mitään tehdäkään. Joku saattaa kaivata kantasolujasi tälläkin hetkellä. Soitat vaan Punaiseen Ristiin ja sanot, että tulet minua tuuraamaan. Itse taidan pitää tappiin asti nämä omani, kun eivät tunnu muille enää kelpaavan. Ilmankos muuten minua tänään väsytti kun juoksin 22 kilometrin lenkin. Kantasolut alkavat olla huonossa hapessa.

Juhlaan ei ole vielä aihetta, sillä aion edelleen toimia aktiivisena elinluovuttajana. Ette te niin vaan minusta eroon pääse. Uutuutena voin luvata nyt kaupantekijäisiksi iästä johtuvan sydän- ja verisuonitaudin. Siihen eivät minua nuoremmat lihavat, juopot tupakkimiehet ymmärtääkseni pysty.

Lopuksi kiitän Suomen Punaista Ristiä kuluneista yhteistyön vuosista. Lauantaina olisin voinut tulla oikein kädestä kiittämään, samalla kun tulen pääkaupunkiin juoksemaan maratonin. Varmaan olisitte kahvitkin keittäneet, mutta teillä taitaa olla kauppa kiinni. Sitä paitsi minä olen niin paljon teidän kahvejanne juonut verenluovutuksen yhteydessä, että eiköhän olla sikälikin sujut.

Edellä olevan kirjoitin vihan vimmassa viime syksynä. Onneksi en julkaissut. Joululahjaksi sain syövän. Punaisella Ristillä on ennakkotiedot näköjään hallussa. Enää en kiukuttele. En ikinä!

No hei, kunhan kusetin. Oikeasti miehet ovat mukavia. Ainakin osa. Tänään soi puhelin, V soitti. ”Mitä jätkä? Oot ollu mielessä mutta kun pukkaa kiirettä. Nyt mä ajattelin, että ethän sä tiedä, että mä ajattelen sua  jos en mä sitä sulle kerro. Siks mä soitin.” Siis V soitti kysyäkseen mitä minulle kuuluu.

Tänään soi puhelin toisen kerran. J soitti. Juoksukaveri ja pankinjohtaja. Kiirettä pukkas silläkin, mutta asia oli sama kuin V:llä. Mitä kuuluu, milloin pystyt lenkille?

Tänään ei puhelin soinut enempää, mutta eilen soi. M kertoi omat matkakuulumiset ja kysyi, niin varmaan jo arvaattekin. Mitä minulle kuuluu? Kovasti oli huolissaan.

Kyllä miehiä saa haukkua ja puhua pahaa selän takana, tai vaikka selän etupuolella, mutta kyllä mekin rakastamme. Sillai heterosti. Ette usko miten hyvältä tuntuu kun kaverit soittaa ihan vaan kysyäkseen, että miten sulla oikeasti menee. En viitsi sanoa, että ”ihan jees”. Sanon, että kusi tulee vaippaan, vehkeet ei toimi ja vituttaa. Silti ne soittavat uudestaan. Sillai heterosti.

sellaistahan sattuu, onks sulle käynyt niin?

Lauteet oli liekeissä kun alas kavuttiin

tulikuuma kiuas vietiin peräkammariin

Poikaporukalla kerran lotto voitettiin

neljä oli oikein, onks sulle käynyt niin?

Taivaanisää takas tullen hieman huhuiltiin

kun Kööpenhaminassa viikko sitä juhlittiin

               Loivin liikkein, laajoin kaarin, vähän kerrallaan

               elämää me miehet jalkoihimme tallotaan

               liikkein loivin, suorin koivin täältä lähdetään

               poikaporukalla helpompi on surra itseään

               Loivin liikkein, laajoin kaarin, vähän kerrallaan

               ei kukaan meistä muista mihin naista tarvitaan

               laajoin kaarin, samovaarin saimme täyttymään

               se poikaporukalla sitten tyhjäks hörpitään

Poikaporukalla kerran naisiin lähdettiin

kumipuvut kotiin jäi, onks sulle käynyt niin?

Pyytämättä tyhjän saa, tai vähän vähemmän

erotiikka pilaa poikamiehen elämän

Poikaporukalla viikonloppu pilkittiin

kelkka putos jäihin, onks sulle käynyt niin

kun ahvenelle kilohintaa sitten laskettiin

niin rahamiehiks joka jannu silloin muututtiin

Poikaporukalla kerran Ruotsi voitettiin

perälauta vuoti, onkas sulle käynyt niin

joka jätkä kumilätkä maaliin survottiin

ja Porilaisten marssia me viikko hoilattiin

Kulkijalihaksella on hieno latinankielinen nimi, mutta en ole vaivautunut sitä opettelemaan. Sen tehtävä on estää pissan pääsy housuun. Latinaksi sekin kuulostaisi hienommalta. Meillä jokaisella on kulkijalihas, mutta minun yksilöni sattuu vaan olemaan harvinaisen huonossa hapessa. Olkaa iloisia, että teidän lihaksenne toimii, sillä kusi sukassa kävelemisessä ei ole tyyliä. Onneksi on Tena.

Kun elämän vaakakupissa on kaksi vaihtoehtoa: lasketko allesi vai laitatko Tenan, niin vaippa voittaa. Tena tekee miehistä poikia, ja pojat jos ketkä tahtovat vaipoista eroon. Siksi minäkin teen kulkijalihastreenini tunnollisesti. Otsanahka rypyssä puristan olematonta lihasta auki ja kiinni. Pitää, pitää, jaksaa, jaksaa ! Maratoniin on aikaa viisi ja puoli kuukautta ja harjoituspäiväkirjassani on merkintä: yritin olla pissaamatta housuihin. Jostain on lähdettävä.

Kun jouduin jalkamieheksi, niin muut ehtivät aina ensin, veivät parhaat päältä. Viilettivät mopoillaan urku auki ja minulle kiljuivat, että tuu perässä. Tupakit oli jo poltettu kun vihdoin tulin, minulle jäi jämät. Viinat oli juotu kun hölkkäsin paikalle, minulle jättivät pohjat. Naiset oli katsastettu, minulle jäi ...

Tuo kaikki tapahtui ajalla ennen dinosauruksia. Taisi olla seitsemänkymmentä lukua.  Sen jälkeen on ollut alamäkeä, loivaa ja tasaista. Horttanaisella on nykyään diabetes. Minulla ei ole. Viljasella on ylipainoa, närästystä ja verenpainetta. Minulla ei ole niistä mitään. Tiilikaisen lihava poika painii stressiongelman ja mielenterveyden vapaaottelua aina kun ryyppäämiseltään ehtii. Minä en niistä tiedä mitään. Vanhemman Tiilikaisen sydän räjähti kuulemma jo alle viisikymppisenä. Minun toimii vielä. Joskus kun nähdään, niin keskustellaan sairauksista, minä yritän puhua terveyksistä, mutta kukaan ei kuuntele. Väittelevät keskenään, että mihin vaivaan otetaan minkäkin muotoista ja väristä pilleriä ja kuinka monesti pitää käydä yöllä pissalla. Minä olen pääasiassa hiljaa. Paitsi sitten jos paikalle sattuu naisia, pojille jätän jämät.  Vaikka mitäpä ne niillä – enää!

Osattomuus on ollut osani. Nuorena oli köyhyys ja vanhana terveys. Kun on erilainen kuin muut, ei pääse piireihin. Tästä syystä en toivo kenellekään kumpaakaan. Vanhalla iällä sairaus on hieno asia. Saa keskustella lääkkeiden vaikutuksista ja haittavaikutuksista. Välillä voi vähän puhua toisen päälle ja muistuttaa kuinka kamalaa elämä on. Kiireestä pitäisi hellittää, mutta kun ei ehdi. Syödä pitäisi vähemmän, mutta ei pysty kun on nälkä, ja liikkua pitäisi enemmän vaikka vatsa on niin pullollaan, että hyvä kun sohvalle pääsee. Olen minä väliin yrittänyt huudella, että liikkuisitte hyvät ihmiset enemmän. ”Ole sinä kuikelo hiljaa” ne ovat minulle sanoneet, ja päälle vielä väittäneet, että geeneistä se kaikki on kiinni. Kai se totta on kun miesylivoimalla niin väitetään.

Ja sitten minulle tuli syöpä!

Sorrun usein miettimään asioita joita elämästäni puuttuu. Patterilla toimiva shampanjavispilä, nenäkarvatrimmeri  ja  tuulivoimalla toimiva sähkötuuletin tulevat ihan päällimmäisinä mieleen. Lisäksi minulta puuttuu suhteellisuudentaju. Välillä unohdan ekaluokkalaisen tyttäreni helisevän naurun, jääkiekkojunnun tuuletuksen ja aikamiespoikani filosofisen huumorintajun.  Kerran vaimo tuli vessan ovella vastaan puuvillainen yöpaita lepattaen ja tukka hapsottaen. Silloin unohdin hetkeksi, että hän on kaunein nainen mitä koskaan olen voinut omakseni kuvitella.

Maailma tulee toimeen ilman shampanjavispilää, mutta ei ilman oikeita ihmisiä. Ihmisiä joilla on kyky ajatella lähimmäisiään, joskus ehkä jopa enemmän kuin itseään. Kahden olu.. okei kuuden oluen jälkeen minäkin usein pelastan maailman. Seuraavana aamuna mietin, että kun olisi shampanjavispilä, niin sitten pelastaisin, mutta kun ei ole niin olkoon minun puolestani.

Kun syöpäsolu hiippaili sisääni, niin se luuli saavansa paljon pahaa aikaiseksi. Ja saihan se, mutta yhtä asiaa se ei oivaltanut. Kun toisesta päästä otetaan, niin toiseen päähän annetaan.  Minulle se antoi ymmärryksen lähelläni olevista ihmisistä. Perkele, ne rakastavat minua ihan oikeasti. Ei sillä tavalla kuin kauppias asiakasta, vaan pyyteettömästi. Ne eivät pyydä mitään, ne vain antavat. Huikea kokemus!