Olen ollut melko varma siitä, että osaan sanoa asiat paremmin kuin muut. Olen ollut väärässä. Matti Laine osaa paremmin. Kirjassa "Merkitty mies" on seuraava teksti. En oleta, että kenenkään muun iho nousee kananlihalle, mutta minun nousi. Minulle se riittää:

 

Tuhka tekee meistä samanlaisia.

Sillä hetkellä hän ymmärsi lauseen todellisen merkityksen. Se tarkoitti ihmisen iankaikkista, täydellistä ja rikkumatonta yksinäisyyttä. Osana perhettä, osana joukkuetta, osana maailmaa - ihminen oli silti viime kädessä kohtaloineen, valintoineen ja vastuineen aina yksin.

Yksin kuoleman äärellä.

'Tuhka, ja vain tuhka, tekee meistä samanlaisia.

Olen ollut julkisen sairaanhoidon suurkuluttaja muutaman kuukauden. Kaksi sairaalaa olen käynyt, osastoja ehkä viisi yhteensä. Lisäksi olen tehnyt itseäni tunnetuksi parin terveyskeskuksen vastaanotoilla. Mitä luulin näkeväni ja mitä olen oikeasti nähnyt?

Luulin näkeväni mummoja märissä vaipoissa. Luulin näkeväni kiukkuisia hoitajia ja ylimielisiä lääkäreitä. Luulin ja luulin…

Oikeasti olen tavannut ystävällisiä, joskus jopa sydämellisiä ihmisiä. Kykyni ei riitä arvioimaan heidän ammattitaitoaan, mutta en olisi hämmästynyt jos joku sanoisi sen edustavan maailman huippua. Minulta on vähän joka käänteessä kysytty mielipidettä. Sädetetäänkö vai annetaanko puukkoa, haluanko avoleikkaukseen vai robottiavusteiseen, haluanko jäädä vai pärjäänkö kotona, kahvia vai teetä?

Olen nähnyt tehokkaasti organisoidun sairaanhoitojärjestelmän, ammattitaitoisen ja osaavan henkilökunnan, ja huippuluokkaa olevan kaluston. Lisäksi minua on kohdeltu kuin ihmistä kaikkine pikku oikkuineni. On ymmärretty, että terve ruumis tarvitsee tyynykseen terveen sielun.

En ota kantaa henkilöstön sisäisiin asioihin, jaksamiseen, palkkoihin, työoloihin jne. Otan kantaa vain siihen, miltä se näyttää ja tuntuu ulospäin. Olen kysynyt itseltäni, missä päin maailmaa olisin saanut paremman hoidon julkisin varoin ylläpidettävältä järjestelmältä?  Missä päin maailmaa olisin tavannut sydämellisempiä ammattilaisia kuin ne jotka ovat kohdalleni sattuneet?

Se, että minut kotiutettiin nopeasti, opetettiin pistämään itseäni ja annettiin ohjeet muuhun kotihoitoon, on vastuun jakamista. Lopullinen vastuu omasta toipumisestani on minulla itselläni, ei järjestelmällä. Kollektiivinen kiitos tuntuu vähän tyhjältä, mutta kun en muuta keksi, niin tässä se tulee: KIITOS!

 

No nyt ei ole yhtään hauskaa. Otin sauvat terassilta ja ajattelin tempaista tämän viikon dementiahiihtoennätyksen. Se olisi edellyttänyt yli viittä kilometriä. Reilun kilsan kohdalla käänsin kuitenkin rintamasuunnan kohti kotia, jostain syystä. Pari kertaa jouduin venyttelemään vasenta jalkaa. Kun pääsin kotikuistille ja nostin jalkaa rapulle, niin humpsis!

Maailma kääntyi ylösalas! Vasen koipi ei kantanut yhtään. Pelästyin niin paljon, että meinasi mennä jännäkakka housuun. Onneksi on vaipat. Mietin ambulanssin soittamista, mutta kun jalka alkoi hiljalleen ottamaan alle, niin kinkkasin petiin. Täällä ollaan nyt. Tunnen kihelmöintinä jalassa, kun sydän työntää verta reiden sisällä. Laitoin itseni erityistarkkailuun. Lääkkeeksi määräsin yhden oluen.

Nyt se sitten tuli. Suomen Punainen Risti ilmoitti kirjeellä poistaneensa minut rekisteristään. Ensin kyllä kehuttiin, että moni ikäiseni saattaa olla vielä ihan kondiksessa, mutta sinut me yliviivaamme ruutuvihostamme. Kiittivät sentään kuluneista yhteistyövuosista. Mitään en tehnyt. En ponnistanut kertaakaan, en neuvotellut, en hikoillut enkä edes tavannut ketään. Olin vaan näkönä niin kuin Korhonen kirkossa.  Jess, semmoisesta yhteistyöstä minä tykkään kun ei tarvitse tehdä mitään. Nyt taidan tietää mitä tarkoittaa ”olemisen sietämätön keveys.”

Mutta nyt se on loppu. Kantasoluni on tuomittu käyttökelvottomiksi. Hyväksyn kohtaloni, mutta kummastelen kovasti, että kuka on vuotanut. Julian Assangea epäilisin ensimmäisenä, mutta hänellä taitaa olla muita kiireitä. Joku lähipiiristäni on varmaankin soittanut,  ja kannellut, että nyt se romahti. Tottahan se on. Vuoden aikana kuntoni on mennyt takapakkia sellaista vauhtia, että heikompaa hirvittää. Vuosi sitten juoksin vielä yhtä soittoa 75 kilometriä, mutta tänä vuonna en ole saanut edes maratonilla itseäni oikein kunnolla käyntiin. Nuorempana juoksin Cooperin testin 150m vaille neljä tonnia ja nyt puskee hikeä jo kolmen tonnin ylitys. Ei ole tuulesta temmattu se Punaisen Ristin oletus, että tämmöisen kehäraakin sydän- ja verisuontaudin riski kasvaa sellaisiin sfääreihin, että parempi on kun pannaan koko jätkä poistoihin inventaariossa.

Kaikille itseäni nuoremmille lähetän terveisiä tupakkihuoneisiin ja anniskelutiloihin, että nyt olis paikka auki. Korvaus ei ole kummoinen, mutta ei siinä hommassa tarvitse mitään tehdäkään. Joku saattaa kaivata kantasolujasi tälläkin hetkellä. Soitat vaan Punaiseen Ristiin ja sanot, että tulet minua tuuraamaan. Itse taidan pitää tappiin asti nämä omani, kun eivät tunnu muille enää kelpaavan. Ilmankos muuten minua tänään väsytti kun juoksin 22 kilometrin lenkin. Kantasolut alkavat olla huonossa hapessa.

Juhlaan ei ole vielä aihetta, sillä aion edelleen toimia aktiivisena elinluovuttajana. Ette te niin vaan minusta eroon pääse. Uutuutena voin luvata nyt kaupantekijäisiksi iästä johtuvan sydän- ja verisuonitaudin. Siihen eivät minua nuoremmat lihavat, juopot tupakkimiehet ymmärtääkseni pysty.

Lopuksi kiitän Suomen Punaista Ristiä kuluneista yhteistyön vuosista. Lauantaina olisin voinut tulla oikein kädestä kiittämään, samalla kun tulen pääkaupunkiin juoksemaan maratonin. Varmaan olisitte kahvitkin keittäneet, mutta teillä taitaa olla kauppa kiinni. Sitä paitsi minä olen niin paljon teidän kahvejanne juonut verenluovutuksen yhteydessä, että eiköhän olla sikälikin sujut.

Edellä olevan kirjoitin vihan vimmassa viime syksynä. Onneksi en julkaissut. Joululahjaksi sain syövän. Punaisella Ristillä on ennakkotiedot näköjään hallussa. Enää en kiukuttele. En ikinä!

Viikko sitten kävelin 300m kolmeentoista minuuttiin. Eilen vetelin sauvojen kanssa 5 kilometriä kolmeen varttiin. Mieletön tuloskehitys. Jos tämä tahti jatkuu niin ensi viikolla otan ensimmäiset juoksuaskeleet. Lyhtytolpan väli kerrallaan, mutta kuitenkin. Siitä avautuu ihan uusi maailma. Tai ei se mikään uusi ole, mutta saan hiljalleen vanhan takaisin. Reviiri laajenee Kulkijalihaksen treenit jatkuvat entiseen malliin 3x10x5sek. Pissanpidätys on hieno laji. Tosin sen oivaltaa vasta sitten kun menettää taidon. Yllättävää miten pienistä asioista ilo elämään tulee, jos ylipäätään tullakseen. Viikko sitten sain pussin pois ja nyt jo liruttelen hetkittäin ihan ite. Jess!!